PEHMEÄT POHJAT

Pehmeät lieju- ja sedimenttipohjat ovat vallitseva pohjatyyppi Itämeren syvillä ulappa-alueilla. Syvänteissä aallokon vaikutus ei tunnu, jolloin pohjalle pääsee kerrostumaan eli sedimentoitumaan aineksia ylemmistä vesikerroksista. Ulkomerellä liejupohjia alkaa esiintyä yleensä viimeistään 30 metrin syvyydellä. Saariston suojissa pehmeitä pohjia on huomattavasti matalammalla. Ääritapauksissa, lähes suljetuissa merenlahdissa ja fladoissa, pehmeä pohja saattaa alkaa jo alle metrin syvyydessä.

Sedimentti voi olla alkuperältään joko orgaanista eli elollista tai epäorgaanista, ei-elollista mineraalipitoista. Suurin osa orgaanisesta sedimentistä on alas vajonnutta kuollutta kasviplanktonia. Epäorgaanisia sedimenttejä, erityisesti savea tulee mereen ennen kaikkea jokien mukana. Siksi tällaisia pohjia onkin erityisesti jokisuistoissa. Sedimentin partikkelikoko on hyvin pieni (alle 0,06 mm). Pienen raekoon vuoksi pehmeillä pohjilla hapekas pohjakerros voi olla vain muutaman sentin paksuinen. Tämä hapekas kerros erottuu sedimentin vaaleampana pintakerroksena, sen alla on musta hapeton sedimentti. Itämeren syvänteiden pehmeät pohjat voivat laajoilla alueilla olla täysin hapettomia.

Matalien pehmeiden pohjien kasvillisuus on sopeutunut irtonaiseen pohjamateriaaliin. Kasvillisuus on pääasiassa putkilokasveja ja näkinpartaisleviä, jotka varsinkin vähäravinteisilla alueilla, esimerkiksi luonnontilaisissa fladoissa, muodostavat monimuotoisia yhteisöjä. Tavallisia putkilokasvilajeja ovat hapsivita, hentovita, tähkä-ärviä, kalvasärviä, merihaura, uposvesitähti, pikkuvesitähti, hapsiluikka, pikkuluikka, pyörösätkin ja merihapsikka. Sameavetisillä ja suojaisilla paikoilla esiintyy karvalehteä, joka kasvaa irrallaan pehmeän sedimenttipohjan päällä tai osittain siihen hautautuneena. Fladojen ja suojaisten merenlahtien perukoilla tavataan merinäkinruohoa. Suojaisissa merenlahdissa myös ruovikot ja kaislikot ovat yleisiä. Levistä tyypillisiä, joskaan eivät niin runsaita, ovat näkinpartaiset: merisykeröparta, mukula-, hapra, puna- ja itämerennäkinparta. Näkinpartaisleviä tavataan etenkin fladoissa. Muita levälajeja pehmeillä pohjilla on harvemmin. Yleensä ne ovat pohjan päällä irtonaisena kasvavia rihmaleviä.

Putkilokasvit ja näkinpartaislevät ovat vaativampia valon suhteen kuin monet punalevälajit. Siksi kasvillisuuspohjat eivät pehmeillä pohjilla ulotu yhtä syvälle kuin kallio- ja kivikkopohjilla. Kirkasvetisillä vähäravinteisilla alueilla, esimerkiksi Selkämeren rannikolla, putkilokasveja saattaa olla vielä 7–8 metrin syvyydellä, mutta yleensä 3–4 metrin alapuolelta ei pehmeillä pohjilla ole kasvillisuutta. Rehevissä sisälahdissa kasvillisuus saattaa loppua jo 1–2 metrin syvyydessä.

Matalilla pehmeillä pohjilla vesikasvien seassa eläviä eläimiä ovat mm. leväkatkat, vesisiira ja monet kotilolajit kuten limakotilot, hoikkasarvikotilo, sukkulakotilot ja touhukotilo. Vesiperhosten ja sudenkorentojen toukkia sekä kovakuoriaisia on useita lajeja. Vesikasvien varsia peittävät usein runkopolyyppien yhdyskunnat. Suurin osa eläimistöstä on kuitenkin näkymättömissä sedimentin sisällä. Lukumääräisesti runsaimpia ovat harvasukasmadot, limamato ja miltei hapettomissakin oloissa menestyvät surviaissääsken toukat. Suurikokoisempia lajeja ovat merisukasmato, tulokaslaji amerikanmonisukasmato sekä okamakkaramato. Simpukkalajeista pehmeillä pohjilla viihtyy parhaiten sedimentin sisälle kaivautuva liejusimpukka.

Kasvillisuusvyöhykkeen alapuolella biotoopit koostuvat vain sedimentin pinnalla ja sisällä elävästä eläimistöstä. Syvillä liejupohjilla happea on usein vähän ja eläimistökin on vähälajisempaa. Tyyppilaji on valkokatka, joka öisin nousee sedimentistä ylös kohti pintavesiä. Myös harvasukasmadot ja surviaissääsken toukat ovat yleisiä syvillä pohjilla. Lukumääräisesti runsaimpia ovat pienimpään meiofaunaan kuuluvat eläinlajit, esimerkiksi hankajalkaiset ja raakkuäyriäiset. Runsaslukuisin ryhmä on sukkulamadot, jotka tulevat toimeen pitkiä aikoja jopa täysin hapettomissa oloissa ja ovat siksi syvimmillä vähähappisilla alueilla lähes ainoita eläimiä. Vaikka lajeja yleensä on vähän, saattaa eläinten yksilömäärät olla korkeita: meiofaunaan kuuluvia pieniä eläimiä saattaa olla liejupohjilla jopa miljoonia yksilöitä neliömetrillä. Paljain silmin nähtäviä makrofaunaan kuuluvia eläimiäkin saattaa olla enimmillään yli 10 000 yksilöä neliömetrillä.

Sedimentin pinnalla esiintyvät monet äyriäislajit, esimerkiksi kilkki ja liejukatka. Jäännehalkoisjalkainen ui tiheinä parvina sedimentin yläpuolella syvillä liejupohjilla.

Pehmeiden kasvillisuuspohjien kaloja ovat esimerkiksi ahven, hauki, särkikalat ja kymmenpiikki. Kivinilkka on tyypillinen syvillä pehmeillä pohjilla. Myös hietatokkoja ja kiiskiä on runsaasti. Harvinaisempia näiden pohjien kaloja ovat härkäsimppu ja elaska.