Suurempi raekoko erottaa hiekka- ja sorapohjat pehmeistä sedimentti- ja liejupohjista. Hiekaksi lasketaan 0,06–2 mm raekokoa oleva aines ja soraksi 2–20 mm kokoiset kivet. Suuremman raekoon ansiosta happipitoinen vesi työntyy syvälle hiekka- ja sorajyvästen väliin, jolloin pehmeille pohjille ominaista hapettomuutta ei esiinny. Hiekkapohjia on alueilla, jonne mannerjää jääkaudella kasasi irtaimia maalajeja. Esimerkiksi Salpausselkä jatkuu vedenalaisena harjuna Hankoniemeltä ulospäin pitkälle ulkosaaristoon. Suomenlahden etelärannikolla peruskallio on syvällä irtainten maakerrosten alla ja hiekkapohjat vallitsevat. Hiekkapohjia on sekä suojaisilla että avoimilla rannoilla. Suojaisilla rannoilla ne ovat kuitenkin yhä harvinaisempia, koska Itämeren rehevöitymisen myötä suojaiset sisäsaaristoalueet ovat liettyneet ja entiset hiekkapohjat ovat peittyneet sedimenttivaipan alle. Syvillä alueilla puhtaat hiekkapohjat ovat harvinaisempia – yleensä hiekkaesiintymiä siellä peittää sedimentti- tai savikerros. Suomen etelärannikolla hiekkapohjat vaihettuvat pehmeiksi pohjiksi yleensä viimeistään 30 metrin syvyydellä. Hiekkapohjat ovat kasveille vaikeita elinympäristöjä. Leville hiekka ei tarjoa kiinteää kiinnittymispintaa ja siksi vain harvat levälajit pystyvät niillä elämään. Myös putkilokasvien on vaikea juurtua aallokon alati liikuttamaan hiekkaan. Erityisen vaikeita ympäristöjä tässä suhteessa ovat aallokolle avoimet avomeren sora- ja moreenipohjat, niissä hiekka- ja sorapohjat ovatkin usein lähes kasvittomia. Tyypillistä on kasvillisuuslaikkujen ja paljaan pohjan vuorottelu. Tavallisia ovat hapsividan, ahvenvidan, tähkä-ärviän, merisätkimen, haurojen ja kiertohapsikan muodostamat laikuittaiset kasvustot. Alueilla, jossa veden suolapitoisuus ylittää 5 promillea, muodostaa meriajokas niittymäisiä kasvustojaan 1–5 metrin syvyydellä. Hiekkapohjilla tavataan vain harvoin levien muodostamia biotooppeja. Sellaisia ovat muutamien näkinpartaislevien kuten mukulanäkinparran, hapranäkinparran ja merisykeröparran muodostamat kasvustot sekä muutamin paikoin hiekkapohjan päällä elävien irtonaisten levien muodostamat yhteisöt. Koska kasvillisuus hiekkapohjilla koostuu pehmeiden pohjien tapaan yleensä putkilokasveista, ei tuottava kerros ulotu kovin syvälle. Hiekkapohjien kasvillisuusyhteisöt ja hapekas hiekkapohja tarjoavat elinympäristön monimuotoiselle pohjaeliöstölle. Hiekkajyvien veden kokonaan tai osittain täyttämissä väleissä elää monimuotoinen ripsieläinten, rataseläinten, värysmatojen, sukkulamatojen, hankajalkaisten ja harvasukasmatojen muodostama pieneläimistö. Yksilöitä saattaa olla yli miljoona eläintä neliömetriä kohti. Tämän pienikokoisimman eläimistön lisäksi hiekkapohjat ovat rikkaita myös makrofaunaltaan. Itämeren kaikkia simpukkalajeja: sinisimpukkaa, hietasimpukkaa, liejusimpukkaa ja idänsydänsimpukkaa tavataan ainakin korkeamman suolapitoisuuden alueilla runsaasti. Suurikokoinen hietasimpukka saattaa kaivautua jopa 20 cm hiekan sisään niin, että simpukasta näkyy hiekan pinnalla vain hengitysputken pää. Hiekan sisällä elävät myös merisukasmato, amerikanmonisukasmato, torvimato ja limamato. Makkaramatoa tavataan etenkin syvemmillä hiekkapohjilla. Hiekan pinnalla ja kasvillisuuden seassa elävät mm. sukkulakotilot ja hietakatkarapu. Matalissa rantavesissä saattaa hietahalkoisjalkainen muodostaa tiheitä kalanpoikasia muistuttavia parvia. Hiekkapohjien kaloja ovat kampela, piikkikampela, hieta- ja liejutokot sekä tuulenkalat, jotka vaaran uhatessa kykenevät myös nopeasti kaivautumaan hiekan sisään. Kasvillisuuden seassa viihtyvät siloneula, mutu, kolmipiikki ja kymmenpiikki.
|
