Läntinen Suomenlahti
Läntiseen Suomenlahteen lasketaan Suomen rannikolla Hangon ja Pellingin välinen merialue. Pintaveden suolapitoisuus laskee Hankoniemen ympäristön ja Tammisaaren saariston noin 6,5 promillesta Pellingin saariston noin 5 promilleen. Itämeren pääaltaan tavoin vesi on Suomenlahdellakin kerrostunutta; suolapitoisuuden harppauskerros, halokliini, on Suomenlahdella noin 50 metrin syvyydessä. Suomenlahden länsiosaa Suomen rannikolla luonnehtivat kalliosaaret sekä melko vaihtelevat ja jyrkät pohjan muodot. Saaristo on yleensä jaettavissa selkeisiin saaristovyöhykkeisiin. Matalilla alueilla ovat vallitsevia kallio- ja kivikkopohjat. Viimeistään 30–40 metrin syvyydellä kallio- ja kivikkopohjat vaihettuvat sedimenttipohjiksi uloimmillakin saaristoalueilla. Sisäsaariston suojaisissa ja ruovikkoisissa lahdissa on matalia pehmeitä pohjia. Hiekkapohja-alueita on etenkin Hankoniemen ympäristössä, muualla niitä on hyvin vähän ja ne ovat pienialaisia. Hankoniemelläkin saaret ovat kuitenkin kalliorantaisia. Useimmille mereistä alkuperää oleville eliöille suolapitoisuuden lasku Hangon ja Pellingin välillä ei ole liian jyrkkä, joten lajisto ei merkittävästi muutu tällä alueella. Monet merilajit käyvät kuitenkin harvalukuisemmiksi idempänä. Esimerkiksi Hankoniemen ympäristössä pohjia paikoin yhtenäisinä mattoina peittävä sinisimpukka sinnittelee Pellingin saaristossa esiintymisensä äärirajoilla yksittäin ja pienikokoisena lähinnä kivien alapinnoilla. Joitakin merilajeja myös putoaa kokonaan pois, esimerkiksi meriajokkaan itäraja kulkee Sipoon–Porvoon saaristossa. Monet merikalat ovat myös selvästi harvalukuisempia läntisen Suomenlahden itäosissa. Seitsenruototokkoa ei tavata enää Helsingin itäpuolella. Kalliorantojen vedenalainen eliöstö on jakaantunut yleensä selviin syvyysvyöhykkeisiin. Rakkolevävyöhyke ulottuu vajaasta metristä 4–5 metriin. Sen alapuolella on punalevävyöhyke, joka ulottuu Hangon–Tammisaaren alueella syvimmillään noin 17 metriin ja Helsingin itäpuolella noin 15 metriin. Runsaimpia punaleviä ovat punahelmilevä, haarukkalevä ja tummahapsu. Rihmamaisten levien syvärajan muodostaa yleensä ruskokivitupsu. Kalvomaista punalaikkulevää tavataan ulkosaaristossa vielä noin 20 metrissä.
|
