Kiinnostus Itämeren pilaantumisen tutkimiseen ja tutkimustulosten soveltamiseen heräsi 1950-luvulla. Suomi aloitti kansainvälisen yhteistyön silloisen Neuvostoliiton kanssa rajavesisopimuksen uusimisella 1964. Tuolloin vesien suojelun tärkeyttä alettiin korostaa. Tukholmassa pidettiin 1972 YK:n ympäristökonferenssi, joka suositteli ripeitä toimia merten suojelemiseksi. Itämeren suojeluun tähtäävä Helsingin Sopimus allekirjoitettiin 1974. Se on ensimmäinen aluesopimus, joka kattaa kaikki erilaiset pilaantumislähteet. Sopimus kieltää jätteiden laskemisen mereen. Tieteellis-teknologisella alalla Itämeren seurantaohjelma on ollut käynnissä vuodesta 1979 alkaen. Uusi vaihe Itämeren suojeluyhteistyössä alkoi Baltian maiden itsenäistyttyä. 1990-luvulla ympäristötietojen laatu ja luotettavuus on nousut huimasti, samalla poliittisten päätösten sitovuus on kohonnut. Baltic 21 on Itämeren ympärysvaltioiden sopimus, jonka keskeisenä tavoitteena on turvata Itämeren alueen ihmisten elinolojen kehitys, luonnonvarojen säilyminen ja ympäristönsuojelu. Itämeren suojelun kannalta tehokkainta on, että Suomi edelleen jatkaa ja kehittää yhteistyötä Baltian maiden ja Venäjän kanssa; kokemusten mukaan parhaat suojelutulokset saadaan paikallisella ja kansallisilla toimilla. Vuodesta 1980 Itämeren pilaantumisen ja saastumisen estämiseksi on toiminut HELCOM (Helsinki Comission). EU:n laajeneminen vuonna 2004 asettaa Helcomin uuteen asemaan, toimiihan se siitä eteenpäin lähinnä EU:n sisällä, vain Venäjä jää EU:n ulkopuolelle. EU:n vesipuitedirektiivi puolestaan on tällä hetkellä tärkein Itämeren tilaan liittyvä sopimus, jota toteutetaan. Vesipuitedirektiivin tavoitteena on kohottaa EU:n alueen pinta- ja pohjavesien laatu hyväksi. Direktiivin mukaan maiden tulee kartoittaa ja luokitella vesialueet sekä määritellä ja käynnistää alueiden tarvitsemat toimenpiteet vuoteen 2010 mennessä."
|
